Hei ihanaa koulujen lopetusta kaikille!
Hei hyvää juhannusta kaikille!
Hei hyvää mun synttäriä mulle ja kaikille!
Hei jee koulut alkaa!
Hei hyvää syyslomaa kaikille!
Hei vauhdikasta itsenäisyyspäivää teille!
Hei hyvää joululomaa kaikille!
Hei onnellista joulua kaikille!
Hei täydellistä uuttavuotta!
Moi.
Siinä taisi olla lähes kaikki terveyhdykset, jotka ovat jääneet käyttämättä. Kyllä ne silti täytyy tervehtiä, hyviä terveyhdyksiä kerrassaan, joten ottakaa ne nyt kivasti vastaan. Vähän sentään yritän. Toivottavasti teille kaikille kuuluu hyvää ja ihanaa ja onnellista ja lumista vihdoin ja viimein talvea.
Siivosin huoneen ennen joulua. Ihan totaalisiivosin. Kaikista kestävin taktiikka on heittää kaikki tuntematon roskiin (kuten homehtuneet leivät, kakkosluokan ankkalampiretkilaput ja lattiaan liimaantuneet hammaslääkäritarrat). Nostin rakkaat hyllylle ja aloin kirjoittaa. Rakkailla viittaan nyt nukkeihin ja kameraan, lavasteisiin ja kaikkeen, minkä muka olin unohtanut niin hyvin, että sen voisi hyllyttää. Ei edes kouraissut laittaa kaapin ovea kiinni. Olen nimittäin alkanut kirjoittaa, kirjoittaa ihan toden teolla. Tarvitsen siihen aikaa ja kaiken laiskuuden ulkopuolisen energiani.
Tänä aamuna istuin koneelle, avasin tekstin ja tuijotin sitä vartin. Teki mieli hakata päätä seinään, kunnes muistin, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
Olin unohtanut, kuinka paljon kerrottavaa ja näytettävää minulla on. Kuinka kaikkea ei aina ehdi sanoa tai voi sanoa. Sitä, että pää on tyhjä ja huutaa tekemistä, ei voi sanoa. Olin unohtanut, että tarvitsen kameraa ja tätä. Teitä. Ei ihme, että olen hieman lähiaikoina haahuillut. Käteni olivat tyhjät nukeista. Annan sen itselleni anteeksi, koska tajusin, mitä unohdin eli muistin.
Norrie saa kunnian auttaa tätä blogia hengittämään uudelleen. Tyttö on täydessä lomavarustuksessa vielä pari päivää. Lukulampun alla, eriparisukat jalassa, pelkkä flanelli päällä. Nyt kun luntakin otti oikeudekseen sataa, olohuoneessa on jälleen täydellinen paikka pienelle taustakankaan levittelylle ja kuvaamiselle. kahdesta suuresta ikkunasta kameran takana ja kuvaajasta katsoen oikealta pääsee tulemaan kevyt luonnonvalo. Ehkä täydellisin valaistus. Ja ei, siksi lamppu ei oikeasti ole päällä, teki itsensä turhaksi.
Pahvin päällä hän istuskelee. Vaikka alla ei olekaan vettä, näyttää pieni kulmista repsottaminen aina huonolta. Niin istuskelee tämä blogikin. Täysin tallessa, mutta vaikka alla ei olekaan vettä, ei saisi repsottaa yhtään. En kuitenkaan aio luvata mitään. En postaustahtia enkä muita orjuuttavia kiintiöitä. Aion luvata, että kuvat on otettu aina, koska rakastan sitä. Ei, koska minun täytyy. Lainatakseni kaukaista itseäni täältä blogista:
"Pidä hauskaa ja muista, että paineet tekevät harrastuksestasi taakan. Nuket ja harrastuksesi ovat kunnossa, jos pidät niistä!"
Ja kiitos, että te ymmärrätte, te olette ymmärtäneet minua aina aika hyvin. Varsinkin te, jotka olette vielä mukana. Ilman teitä ei olisi mitään ja minäkin lupaan tykästyä kameraan jälleen.
Saa ilmoittaa itsestään alas jos tykkää. Olisi ihan tavattoman kiva kuulla, miten teillä nykyään menee!
